Minun Brooklyn keittiön pöydässä, tyttäreni lainliukui 800 dollaria vuokrakysynnän minua varten huoneen talossa mieheni rakennettu hänen omin käsin ja sanoi, reilua. Poikani ei puolustanut minua. Hän tuijotti puhelintaan kuin olisin jo jonkun toisen ongelma. Taittelin lehden, lopetin kylmän kahvini, ja maanantaiaamuun mennessä ensimmäinen maksamaton lasku sanoisi, mitä olin ollut liian sydänsuruissa sanoa ääneen.
Anoppini pakotti minut maksamaan huoneen vuokran. Lähdin hiljaa, ja nyt he panikoivat.
Vävyni vaati minulta 800 dollaria kuussa – yhden makuuhuoneen vuokrasta omassa talossani, jotta hän voisi elättää äitinsä taloudellisesti. Poikani ei sanonut sanaakaan. Nyökkäsin, söin kahvini ja aloin pakata sitä samana aamuna.
Kolme päivää myöhemmin olin poissa.
Vasta sitten he tajusivat, kuka piti taloa pystyssä.
Kello oli tasan seitsemän tiistaina. Keittiöni Brooklynissa ei tuoksunut tuoreelta kahvilta. Se tuoksui kovalta pinnalta. Lankoni Sloan oli yksipuolisesti päättänyt, että vanha kahvinkeitin oli epähygieeninen ja karkotti sen pimeään kaappiin.
Sen sijaan istui naurettavan kallis, kiiltävä espresso kapseli kone, että hän ei ollut vaivautunut näyttämään minulle, miten käyttää.
Istuin keittiön pöydässä, jonka edesmennyt mieheni Warren oli rakentanut omin käsin ja katselin Sloanin koputtelevan iPadiaan. Poikani Gavin tuijotti puhelintaan hiljaisuudessa.
Elaine, Sloan sanoi, ei edes vilkaista hänen näytön. Tutkimme luvut. Koska äitini tarvitsee nyt apua kotiterveydenhuoltoapunsa maksamisessa, ja inflaatio iskee meihin kaikkiin niin kovasti, meidän on uudistettava kotitalouksien taloutta. Alkaen ensi kuussa, sinun täytyy maksaa 800 dollaria vuokra huoneen.
Jäädyin.
Tämä oli minun taloni. Olin antanut Gavinin ja Sloanin muuttaa tänne, kun he hukkuivat velkaan. He antoivat koko toisen kerroksen auttaakseen heitä nousemaan jaloilleen.
Vuokra minun kotona? Kysyin, ääneni oli vakaa.
Sloan virnisti minua.
Oikeudessa siirsit kauppakirjan meille välttääksesi testamentin myöhemmin. Gavinin nimi on lehdissä. Me kannamme taloudellisen taakan kodin omistamisesta. Ajattele, että se on sinun osasi auttaa äitiäni hädän hetkellä.
Gavin ei sanonut mitään. Hän ei edes nostanut silmiään puhelimestaan, kun nousin seisomaan.
Sydämeni ei juossut. Tunsin yhtäkkisen, valtavan kirkkauden. Olin ottanut heidät mukaan auttamaan heitä, – en sietämään heitä maksavina vuokralaisina omassa elämässäni.
Sloan luuli johtavansa ohjelmaa, koska järjesti postin. Hän unohti täysin, kuka hoiti ylläpitotilejä, kiinteistöverot ja sateisen päivän varat.
En tuntenut itseäni enää loukatuksi. Olin hereillä.
En aikonut riidellä heidän kanssaan. Aioin ryhtyä toimiin.
Ymmärrän, sanoin yksinkertaisesti.
Kävelin huoneeseeni, suljin oven ja avasin kannettavani.
En etsinyt asianajajaa. Etsin muuttofirmaa ja löysin tiedot pienestä järviasunnosta, jonka omistin New Hampshiressa Winnipesaukeella. Olin ostanut sen vuosia sitten pesämunaksi ja vuokrannut sitä.
Vuokralaiseni oli muuttanut pois viime kuussa.
Oli uuden luvun aika.
Keskiviikko tuntui täysin normaalilta pinnalla. Sloan oli selvästi voitollaan. Hän komenteli minua.
Elaine, koska asut täällä, voisitko hoitaa viikoittaiset ruokakaupat tänään? Tässä on lista. Varmista, että kaikki lapsille on luomua.
Hän ei antanut minulle yhtään seteliä.
Vuosi sitten olisin huokaissut ja maksanut kaiken. Tänään otin listan sanomatta sanaakaan. Kävin ruokakaupassa, mutta ostin itselleni vain leipää, voita, hieman terävää cheddaria ja pussin suosikkikahviani.
Kun palasin, talo oli tyhjä. Käytin hiljaista aikaa kaiken arvioimiseen.
Kahden viime vuoden aikana, olin hiljaa kattaa lähes kaikki kulut: kiinteistöverot, asunnonomistajat vakuutus, lämmitysöljy. Gavin väitti tarvitsevansa palkkashekkinsä.
Istuin pöytäni ääreen ja soitin vakuutusyhtiöön.
Hyvää iltapäivää. Tässä on Elaine Baxter. Minun täytyy joko siirtää asunnonomistajat ja vastuuperiaatteet poikani nimeen tai peruuttaa ne kokonaan, koska en ole enää kiinteistön rahoittaja.
Agentti oli tehokas, koska maksoin palkkioita 30 vuotta. Sen peruminen kuun loppuun mennessä oli helppoa.
Seuraavaksi soitin öljy-yhtiöön. Meillä oli huolto- ja toimitussopimus, joka laadittiin tililtäni. Peruin suoraveloituksen.
Oli syyskuun loppu Uudessa-Englannissa. Katkera talvi oli aivan kulman takana, ja öljytankki oli käytännössä käynnissä höyryissä.
Sloan halusi, että annan 800 dollaria kuussa. Hyvä on. Rahat menisivät nyt suoraan oman vapauteni rahoittamiseen sen sijaan, että tukisivat hänen elämäntyyliään.
Pakkasin tärkeimmät paperini pieneen paloturvalliseen lukkoon.
En tuntenut itseäni uhriksi. Minusta tuntui, että kenraali vetäisi joukkonsa pois.
Kuulin Sloanin nauravan puhelimessa äitinsä kanssa. Hän kehui, että talousasiat Elainen kanssa oli hoidettu.
Nauhoitin ensimmäisen muuttolaatikkoni kiinni.
He luulivat minua vain osaksi huonekaluja. He olivat saamassa selville, että minä olin moottori, joka piti koko talon luhistumasta.
Torstaiaamuna Sloan tuli alakertaan odottamaan tavallista aamupalaa. Tavallisesti pöytäsetti, munakokkelia ja tuoreita rinkeleitä odottaisi.
Mutta kun hän käveli keittiöön, hän löysi täysin paljaan, tahrattoman tiskipöydän. Istuin ikkunan ääressä lukemassa aamulehteä.
Missä rinkelit?.. hän kysyi, näyttää aidosti ärsyyntynyt.
Ajattelin, että koska suhteemme on täysin transaktiollinen nyt, se on jokainen mies itse, … vastasin kohteliaasti hymyillen.
Gavin ryntäsi keittiöön hulluna.
En löydä sinisiä pukupaitojani. Etkö silittänyt niitä?
Katsoin häntä.
Poikani, 40-vuotias mies, oli ilmeisesti kykenemätön käyttämään silityslautaa.
Ei, Gavin. Tarvitsin aikaa hoitaakseni omat asiani. Kulman takana on hieno pesula.
Sloan pilkkasi kovaa.
Emme saa sinua maksamaan 800 dollaria kuussa, jotta voit istua tekemättä mitään.
Korjasin häntä hellästi.
Vaadit, että maksan vuokran. Vuokralainen on velkaa vuokraisännälle, Sloan, ei palkatonta kotitaloustyötä.
Huoneessa oli kylmä.
Sloan törmäsi kaappiin ja ryntäsi ulos. Hän oli täysin tietämätön siitä, että olin jo leikkaamassa näkymättömiä naruja, jotka pitivät heidän mukavan elämänsä koossa.
Sinä iltapäivänä LVI-teknikko saapui vuosittaiseen uunin virittämiseen. Olin tuntenut hänet vuosia.
Mrs Baxter, poltinsuuttimet pitää vaihtaa. Se tulee maksamaan sinulle noin 500 dollaria.
Normaalisti olisin vain nyökännyt ja kirjoittanut sekin. Tänään hymyilin ja sanoin: “Sinun täytyy kysyä sitä pojaltani Gavinilta.” Hän ottaa täyden vastuun kiinteistöstä nyt. Olen vain vuokralainen.
Tekniikka näytti hieman hämmentyneeltä, mutta meni yläkertaan etsimään Gavinia.
Muutamaa minuuttia myöhemmin kuulin toisen kerroksen huudon. Gavin vannoi odottamattomista kuluista. Sloan huusi, että minun oli maksettava siitä.
Istuin nojatuolissa piilotellen hymyä kirjani taakse.
Olen oppinut enemmän rajojen asettamisesta viimeisten kolmen päivän aikana kuin viimeisten 30 vuoden aikana. En enää esitä epäitsekästä ja loputonta äitiä.
Tiesin nyt arvoni.
Minun arvoani ei voitu mitata dollareina, mutta ilman sitä heidän korttitalonsa romahtaisi.
Seuraavat päivät kuluivat kireässä ja kiusallisessa hiljaisuudessa. Tein osuuteni täydellisesti. Pidin tilani tahrattomana. Olin tuskallisen kohtelias, mutta en nostanut sormeakaan auttaakseni heitä.
Perjantai-iltana Sloan tajusi, että pelin säännöt olivat muuttuneet pysyvästi.
Hänen äitinsä oli tullut käymään. He istuivat terassilla, kun Sloan huusi ovesta, Elaine, voisitko tuoda viiniä ja alkupaloja? Äitini pitäisi siitä leivästäsi.
Menin patiolle tyhjin käsin.
Hei, rouva Davis, tervehdin hänen äitiään sydämellisesti.
Sitten käännyin Sloanin puoleen.
En tehnyt brietä tänään. Viini kellarissa on henkilökohtainen kätköni. Olen jo pakannut sen minun liikkua. Löydät varmasti jotain ruokakaupasta.
Sloanin kasvot muuttuivat kirkkaan punaisiksi.
Mikä ihme sinua vaivaa viime aikoina? Sinusta on tullut uskomattoman itsekäs.
Pidin ääneni täysin vakaana.
Sanon sitä henkilökohtaiseksi vastuuksi. Halusit selkeät taloudelliset rajat. Me vain valvomme niitä.
Käännyin kantapäälleni ja kävelin takaisin huoneeseeni. Odotin muuttofirman soittoa.
Maanantaiaamuna kello 8.
Täydellistä.
Varmistin sen hiljaa.
Olin jo pakannut rakkaimmat perintökalleudet, isoäitini. Antiikkiset posliinit, Warrenin ensimmäisen painoksen kirjat ja hyvän hopean tavalliseen pahvilaatikkoon, jonka nimitin hyvän tahdon lahjoituksiksi.
Gavin ja Sloan olivat aivan liian kiinni omassa draamassaan huomatakseen, että talo riisuttiin hitaasti sielultaan. He näkivät vain sen, mikä oli heidän edessään.
Heillä ei ollut aavistustakaan, että minulla oli jo avaimet mökkiini.
En edes säälinyt Gavinia. Hän antoi vaimonsa yrittää saada minut ulos kodistani. Jos hän ei halunnut vastuuta puolustaa äitiään, hän oli tarkoitus oppia vastuu ylläpitää kotia.
Lokakuu oli tulossa, öljysäiliö oli vaarallisen lähellä tyhjyyttä, ja siitä tulisi heille hyvin kylmä kuukausi.
Sunnuntai-ilta oli hiljainen.
Gavin ja Sloan olivat käyneet päivällisellä valittamassa itsepäisyydestäni. Käytin tyhjää taloa viimeistelläkseni kaiken.
Matkalaukkuni oli pakattu. Pieni maasturini pysäköi autotalliin.
Kävelin viimeisen kerran talon läpi.
Se oli kaunis rakennus, mutta se ei ollut enää koti. Se oli vain kiinteistöjä punnittu oikeus kaksi ihmistä, jotka eivät tiedä merkitystä kovan työn.
En jättänyt dramaattista, vihaista kirjettä. Jätin juuri hyvin kliinisen listan keittiösaarelle. Siinä oli roskien noutoaikataulu, savupiippujen puhelinnumero – ja muistio, jonka mukaan LVI-huoltosopimus päättyi huomenna.
Alhaalla, kirjoitin:
Olemme täysin sujut.
Kuulin heidän kuiskaavan käytävällä.
Sloan sanoi kuulostavansa omahyväiseltä. Hän varmaan antaa meille shekin huomenna. Katso.
Gavin mumisi jotain. Hän kuulosti uupuneelta.
Istuin makuuhuoneeni pimeässä ja tunsin suurta helpotusta.
En pelännyt olla yksin järvellä. Odotin innolla hiljaisuutta, joka ei ollut täynnä kaunaa.
Ajattelin puutarhaani New Hampshiressa. Se oli täydellinen aika vuodesta leikata monivuotiset. Huomenna, tähän aikaan, istuisin kannellani katselemassa vettä.
Sloan luuli, että hän tuki minut nurkkaan, – josta pääsen vain avaamaan lompakkoni. Hän unohti, että minä rakensin huoneen.
Laitoin hälytyksen aamukuudeksi.
Se oli viimeinen kerta, kun nukuin tämän katon alla.
Katsoin vielä kerran mieheni kehystettyä kuvaa.
Kuiskasin pimeässä. On sen aika.
Pisteellä 7.30 pieni liikkuva rekka ajoi pihatielle.
He eivät kuulleet mitään. Muuttajat olivat ammattilaisia. Alle 40 minuutissa jäljellä olevat huonekaluni, sänkyni, pöytäni ja lempilukutuolini olivat täynnä.
Olin laittanut kaiken valmiiksi, ettei siellä olisi ääntäkään.
Seisoin yksin tyhjässä makuuhuoneessani. Se näytti niin pieneltä ja merkityksettömältä.
Kävelin aulaan ja jätin avaimen konsolipöydälle.
Sen viereen jäi toinen kirjekuori. Se sisälsi peruutusvahvistukset nopea internet ja lankapuhelin, jotka molemmat olivat minun nimissäni.
Sloan valitti aina Wi-Fi:stä, jonka maksoin. Nyt hänellä on ilo perustaa itse uusi tili, joka paikallisen kaapeliyhtiön kanssa kesti yleensä kaksi viikkoa.
Vedin etuoven kiinni takanani.
Lukko kuulosti täydelliseltä.
Nousin autooni ja lähdin tien päälle. Heti kun yhdistyin valtatielle matkalla pohjoiseen, tunsin vuosien raskaan ja tukehtuvan painon nostamisen harteiltani.
Ei enää Elaine, tee tämä.
Ei enää Elaine, maksa se.
Kymmeneltä aamulla katsoin puhelintani istuen hiljaa matkustajan istuimella. Näyttö syttyi.
Sloan.
En välittänyt siitä.
Sitten Gavin, uudestaan ja uudestaan.
Heidän on täytynyt vihdoin herätä ja löytää tyhjä huone. Tai ehkä he yrittivät tehdä itselleen kupin espressoa ja tajusivat, että heillä ei ollut Wi-Fi Google miksi laite vilkkui virhekoodia.
Jatkoin ajamista ja katselin upeaa syysrullaa.
En ollut juuri muuttanut pois talosta. Olin eronnut työstä, joka tappaa hitaasti sieluni.
Kun lopulta ajoin Wolfeboroon, rapea järvi-ilma osui keuhkoihini. Avain asuntoon kääntyi täydellisesti lukossa.
Sisällä oli jo paistettua. Olin laittanut lämmön päälle älykkään termostaatin kautta kaksi päivää sitten.
En ollut vuokralainen täällä. En ollut taakka.
Minä olin vain Elaine.
Istuin kahvilassa veden äärellä.
Se oli digitaalinen romahdus.
Missä olet?
Mitä teit Wi-Fille?
Lämpö ei käynnisty, Elaine.
Alakerrassa on jääkylmää.
Gavinin viimeinen viesti kuulosti epätoivoiselta.
Vastaa, äiti. Sloan on menettämässä järkensä. Hänen äitinsä tulee iltapäivällä, eikä meillä ole kuumaa vettä.
Otin kulauksen Earl Grey -teetäni.
Lämpö ei ollut päällä, koska öljysäiliö oli luunkuiva, aivan kuten olin varoittanut heitä listallani. Se, että he eivät vaivautua lukemaan luetteloa, tai vain ei ota sitä vakavasti, oli ehdottomasti niitä ongelmia.
Kirjoitin yhden vastauksen perhekeskusteluun.
Olen asunnollani järvellä. Kuten keskustelimme, olen huolehtinut omista talousasioistani. Koska olette nyt ainoat asunnonomistajat, kiinteistön ylläpito on täysin vastuullanne. Olkaa hyvä ja ottakaa yhteyttä vain hätätapauksissa.
Sloan palautti äänimuistion välittömästi. Hän kuulosti hysteerinen.
Et voi hylätä meitä näin. Tämä on sopimuksen rikkomista. Luotimme rahoihisi. Äitini tarvitsee rahat hoitoonsa.
Poistin äänimuistion puolivälissä.
Se oli todella kiehtovaa. Jopa keskellä kriisiä kyse oli siitä, mitä minun piti tehdä heidän hyväkseen. Oletko kunnossa?
Laitoin puhelimeni lentokonetilaan.
Järvi oli täysin paikoillaan. Vanhempi pari käveli ohi jalkakäytävällä käsi kädessä, ja minä hymyilin heille.
Ensimmäistä kertaa Warrenin kuoleman jälkeen – en tuntenut olevani vastuussa aikuisten onnesta, jotka kieltäytyivät kasvamasta aikuisiksi.
Olin allekirjoittanut talon Gavinille antaakseni hänelle turvaverkon. Hän kohteli sitä kuin laiskuutta.
Hänen täytyi oppia, että kodin omistaminen on riski, – jonka hän aikoi oppia kantapään kautta, – kun hän näki laskun hätätilanteesta samana päivänä.
Kaksi päivää myöhemmin puhelimeni soi tuntemattomasta numerosta.
Se oli se LVI-tyyppi.
Rouva Baxter, en saa yhteyttä poikaanne, mutta se on täysi hullujenhuone. Putket jäätyvät ja räjähtävät, jos öljyä ei toimiteta. Mutta öljy-yhtiö vaatii ennakkomaksun hätälaskuista, ja poikasi pankkikortti hylättiin.
Hengitin hitaasti ja syvään.
En asu siellä enää. Jos haluat vahvistaa omistusoikeuden, voit tarkistaa julkiset asiakirjat. Poikani omistaa kiinteistön.
Se pisti vähän, mutta tiesin sen.
Jos tulisin pelastamaan heidät nyt, mikään ei muuttuisi.
Vähän myöhemmin laitoin kännykkätietoni takaisin päälle. Gavin oli lähettänyt minulle sähköpostia. Se oli paljon enemmän arestia kuin hänen hullut tekstiviestinsä.
Hän myönsi, että matematiikka oli pilalla. Sloan oli ottanut rahat, joita heidän piti käyttää sähkölaskuihin – ja käyttänyt ne johonkin kalliiseen elämänvalmennuskurssiin äidilleen.
He olivat maksaneet 800 dollarin vuokrani ja maksuni.
Ilman internetiä kumpikaan ei voisi toimia. Molemmat luottivat kotityöhön. Ilman lämpöä talo oli fyysisesti sietämätön.
Gavin pyysi lainaa.
Vastasin kahdella lauseella.
En, mutta minulla on ehdotus. Myy talo. Se on aivan liian iso vain teille kahdelle, ja sinulla ei selvästikään ole varaa ylläpitoon. Alas koko asunto, joka todella sopii budjettiin.
Vastaus tuli Sloanilta, joka tärisee raivosta.
En koskaan. Se on perintömme.
Hymyilin surullisesti.
He katsoivat taloa kuin se olisi palkinto, jonka he voittivat. Ei valtavaa vastuuta. Mutta palkinto sinulla ei ole varaa ylläpitää tulee kirous todella nopeasti.
Vietin koko iltapäivän laittaen talvikanaria uuteen parvekkeeseeni.
Käsien likaaminen maaperään tuntui rehelliseltä ja aidolta. Elämäni oli nyt yksinkertaista, puhdasta ja ennen kaikkea täysin velatonta muiden ihmisten raskaista odotuksista.
Kesti viikon, ennen kuin väistämätön tapahtui.
Gavin soitti minulle ja hänen äänensä kuulosti lyödyltä. Hän istui autossaan. Ainoa paikka, jossa hän voi lämmetä räjäyttämällä lämmittimen.
Slo meni asumaan hänen äitinsä, hän sanoi hiljaa. Hän sanoo, ettei halua asua talossa, joka ei toimi. Öljyauto ilmestyi paikalle, mutta en pystynyt kokoamaan 4 000 dollaria hätätännöstä.
Säälin häntä, mutta tunnet sääliä vierasta kohtaan.
Mitä aiot tehdä, Gavin?
En tiedä, äiti. Katsoin postin tänään ja löysin peruutusilmoituksen asuntojen omistajille. Jos putki puhkeaa nyt, olemme kirjaimellisesti konkurssissa.
Muistutin häntä hellästi.
Sanoin kolme kuukautta sitten, että meidän on siirrettävä nämä säännöt nimeesi. Et koskaan nostanut sormeakaan.
Se oli kova pilleri niellä. Hän oletti, että korjaan ongelman hiljaa kuten aina.
Hän viimein sanoi, että saatan talon markkinoille.
Se oli ensimmäinen taloudellisesti järkevä päätös, jonka hän oli tehnyt aikuisena.
Se on fiksu veto, Gavin. Jos tarvitset hyvän välittäjän suosituksen, ilmoita minulle. Mutta taloudellisesti, pysyn poissa siitä.
Hän löi luurin korvaamatta. Hänen piti mennä tulen läpi.
Sloan luultavasti raivostui vuosisadan aikana – menettäessään arvokkaan statussymbolinsa, mutta se ei ollut enää sirkukseni.
Kävin kävelyllä järvellä. Kuunvalo heijastui vedestä. Olin uskomattoman kevyt, lähes painoton.
Ne 800 dollaria, joita he yrittivät kiristää minulta, maksoivat nyt rauhallisesta elämästäni. Elämä, jossa on lämpöä, järkeä – ja varmuus siitä, ettei kukaan enää ikinä koske kahvinkeittimeeni.
Kolme kuukautta myöhemmin järvellä oli upea luminen tammikuupäivä.
Asunnossani oli paahtoleipää ja lämmintä. Koko paikka haisi tuoreelta omenapiiraalta. Olin saanut uusia ystäviä, paikallisen patikointiklubin senioreille ja upean kirjakerhon.
Elämäni oli täyttä, täysin kuormittamatonta perheeni jatkuvien vaatimusten vuoksi.
Gavin myi talon maksettuaan velkansa ja velkansa. Hän käveli pois vaatimaton pala muutosta.
Hän asui pienessä yksiössä lähellä kaupunkia. Hän ja Sloan hakivat avioeroa.
Ilman tiliäni he eivät selviäisi taloustilanteesta.
Gavin kävi luonani viime viikolla. Hän näytti ohuemmalta, mutta ensimmäistä kertaa hän kantoi itseään kuin aikuista.
Hän toi minulle kukkakimpun, jonka hän maksoi omilla rahoillaan. Ennen lähtöään hän halasi minua ja kiitti kovasta rakkaudesta.
En kadu yhtään mitään.
Joskus rakastavin asia jollekulle on astua pois tieltä ja antaa heidän kohdata tekojensa seuraukset.
Sloan lähettää katkeria ja ilkeitä sähköposteja, – jotka syyttävät minua hänen elämänsä pilaamisesta. Poistan ne lukematta sanaakaan.
Tilini voi hyvin, mutta tunneakkuni on täynnä.
En ole enää luotettava Elaine.
Olen vain Elaine Baxter, nainen, joka nauttii hänen eläkkeelle.
Kun istuin ikkunan vieressä tänään, kun lumi putosi järven yli, tajusin jotain.
Vapaus alkaa siitä hetkestä, kun lakkaat maksamasta muiden ihmisten itsekkyyttä.
Leikkasin itselleni palan piirakkaa ja hymyilin.
Elämä oli aitoa hyvää, koska olin viimein antanut itselleni luvan elää sitä itse.
En ollut enää pankki, hotelli tai syntipukki.
Olin vapaa.
Vapaus maistui paljon paremmalta kuin muovikapselin luomukahvi.
Jos tulit tänne Facebookista, koska tämä tarina liikutti sinua, harkitse palaamista virkaan ja jättää sellainen. Pieni ajatus, hyvä sana kirjoittamisesta, tai muutama sympatian sana Elainea kohtaan voi merkitä enemmän kuin tiedät, muistuttaen kirjoittajaa siitä, että tämä tarina tavoitti jonkun ja rohkaisi sydämellisiä tarinoita tulemaan.